Blogi

Uusi elämä

Kaikki oli mennyt juuri niinkuin olin suunnitellut. Oli perhe, 2 lasta, omakotitalo, 2 koiraa, farmariauto ja mielenkiintoinen työ. Kunnes tuli ystävänpäivä 2012 ja uusi elämäni alkoi. Diagnoosi: pahalaatuinen aivokasvain.

Pääsin "nuorena" ihmisenä ja äitinä jonojen ohi leikkaukseen. Alkoi hidas toipuminen. Kesän kävin vielä sädehoidossa päivittäin kuuden viikon ajan. Päätin että paranen. Ajattelen positiivisesti ja paranen! Ei ole muita vaihtoehtoja.

Jo näillä alkumetreillä tutustuin mitä ihanampiin ihmisiin. Sairaalassa syöpälääkärit, hoitajat ja muu henkilökunta tsemppasivat; mutta kaikkein läheisimmiksi tulivat ihmiset, joilla oli kokemusta tästä vähän rankemmasta elämästä.

Sädehoitojen aikana minua pyydettiin mukaan Lastenklinikoiden Kummien Elämä Lapselle -ohjelmaan tekemään haastatteluja perheistä, joissa oli vaikeaa sairautta sairastava lapsi. Vanhassa elämässäni en olisi kertakaikkiaan kyennyt näitä sairaita lapsia ja heidän vanhempiaan tapaamaan. En olisi tiennyt mitä sanoa.

Nyt olin valmis. Ei tarvinnut olla valmiita sanoja, ei valmiita kysymyksiä. Kaikki oli luontevaa. Se yhteyden tunne, jota lasten ja ennen kaikkea näiden leijonaäitien kanssa koin, oli uskomatonta.

Tapasin 2-vuotiaan Jessen, joka sairastaa Kystistä fibroosia, etenevää sairautta. Jessen kanssa olimme fysioterapiassa, jossa hän käy viikoittain. Siellä Jessen nenästä alkoi jälleen vuotaa verta. Tämä oli hänelle "normaalia", mutta itse jouduin menemään hetkeksi viereiseen huoneeseen ottamaan happea. En vain pystynyt katsomaan pienen lapsen tuskaa.

Tapasin Johannan ja hänen 5-vuotiaan lapsensa Danielin. Daniel sairastaa hyvin vakavaa verisyöpää. Hänelle oltiin juuri tehty kantasolusiirto 13-vuotiaan isoveljensä luovuttamista kantasoluista. Kaiken lisäksi perheessä oli myös Julia, kehitysvammainen isosisko. Se yhteenkuuluvuus ja vahvuus, mikä perheessä näkyi, oli jotain ihmeellistä. Olin jälleen sanaton.

Tapasin myös Jenniferin ja Kimmon perheen. Heidän lapsensa Anna sairastui pienenä aivokuumeen seurauksena erittäin vaikeahoitoiseen epilepsiaan. Annaa jouduttiin viemään Medihelillä tai ambulanssilla sairaalaan noin 200 kertaa vuodessa. Perhe eli ainaisessa pelossa ja huolessa. Itselleni epileptiset kohtaukset olivat tulleet tutuksi aivoleikkauksen myötä, mutta Annan tarinan jälkeen omat kohtaukset tuntuivat pieniltä.

Haastatteluiden jälkeen olin Helsingissä editoimassa ohjelmaa. Illalla hotellihuoneessa iski iso epilepsiakohtaus. Heräsin sairaalasta. Kasvain oli uusinut.

Olin sopinut perheen äitien Jenniferin ja Johannan kanssa, että näemme Elämä Lapselle -konsertissa Hartwall Arenalla. En pystynyt menemään paikalle.

Jälleen koko rumba lähti alusta. Uusi aivoleikkaus ja vuoden sädehoidot.

Nyt vuorostani nämä tapaamani leijonaäidit tukivat minua. He tiesivät miltä tuntuu toivoa, pettyä ja taas toivoa. He osasivat sanoa ne oikeat sanat tai olla vaan hiljaa. Läsnä.

Nämä ihanat Lastenklinikan lapsetkin nauravat, uskovat ja jaksavat. He elävät tässä ja nyt, ja ovat tyytyväisiä yhdestäkin hyvästä hetkestä, positiivista sanoista ja välittävistä ihmisistä.

Jos he jaksavat, meidänkin täytyy!

 

Karita Aaltonen

Karita on yrittäjä/juontaja ja joogaopettaja. Karitan blogi löytyy osoitteesta www.uskallaparantua.fi

 

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 11.11.2014 Kummit-blogissa Lily.fi-palvelussa

Jaa postaus: